Kauhutarinat.fi - kauhutarinoita, kummituksia ja spiritismiä

8
(18 ääntä)

Kuvitteluako vain?

En periaatteessa usko yliluonnolliseen, mutta lapsuudenkodissani on paikkoja, jotka ovat aina aiheuttaneet minulle valtavaa pelkoa ja ahdistusta. Vietin lapsuuteni ja nuoruuteni pienellä maatilalla. Paikka on ollut asuttu jo 1800-luvun puolella, ja omaa sukuani siellä asuu nyt jo neljäs sukupolvi.

Kotitaloni on paritalo, jonka vanha puoli on rakennettu kai joskus 1900-luvun alkupuolella ja uusi puoli 1980-luvun alussa. Itse asuin uudella puolella vanhempieni ja sisarusteni kanssa, isäni vanhemmat asuivat vanhalla puolella. Pihapiirissä on useita ulkorakennuksia: kaksi vanhaa aittaa, kaksi navettaa, joiden vintit ovat yhteydessä toisiinsa, vanha riihi sekä uudempi autotallirakennus. Kokemani tuntemukset liittyvät talon vanhaan puoleen, toiseen aittaan, navettaan, riiheen sekä metsään, jonka läpi kuljin koulua koko ala-asteajan.

Lapsina meillä oli joskus tapana leikkiä talon vanhan pään vintillä, varsinkin, jos serkkuja oli kylässä. Vintti pelotti minua, enkä olisi ikinä uskaltanut olla siellä yksin. Se on pääosin varastotilaa, joka on täynnä tavaraa, mutta sinne on rakennettu myös yksi asuttava makuuhuone. Huoneen vieressä on ahdas, pimeä tila, joka oli se kaikkein pelottavin. Minusta tuntui aina vintillä ollessani, että siellä on joku ja tarkkailee meitä. Vintin toinen ikkuna antaa uuden puolen sisäänkäynnille ja minulla on aina ollut tunne, että joku katselee sieltä alas pihaan, vaikkei vintillä kukaan juuri koskaan edes käy, eikä se ole vuosikymmeniin ollut vakituisessa asuinkäytössä.

Navetanvintti ja vanha lato, josta vintille pääsi, oli ja on toinen kylmiä väreitä aiheuttanut paikka. Pelkäsin navetanvintillä jopa keskellä kirkasta kesäpäivää, kun jouduin hakemaan sieltä kuiviketta hevoselleni. Siellä oli niinikään tunne, että joku tarkkailee. Iltatallin teko oli kamalaa, en olisi millään uskaltanut mennä, sillä talliin piti kulkea ladon ohi ja heinät tietysti olivat ladossa. Yritin aina pitää heinäpaalia tallissa, ettei tarvitsisi mennä pimeällä latoon, mutta joskus se unohtui ja oli pakko mennä... Minut täytti joka kerta selittämätön kauhu, kun jouduin hakemaan heinää ladosta, vaikka muuten en pelkää pimeää. Talliin päästyä tunne aina helpotti.

Tallin ja navetan yhteydessä on vanha aitta, jota olen aina karttanut. Tosin luulen sen johtuvan pitkälti siitä, että olen pienestä asti tiennyt aittaa käytetyn joskus sota-aikana (en ikävä kyllä muista, mikä sota on kyseessä) ruumiiden säilytyspaikkana. Aitta ei ole aiheuttanut minussa samanlaisia tunteita kuin lato ja vintit, en vain ole koskaan halunnut mennä sinne. Riihi sensijaan on luotaantyöntävä paikka, jonne meneminen pelottaa minua vieläkin. Jopa sen ohi kulkeminen saa sydämen tykyttämään ja väkisin tulee vilkuiltua olan yli, vaikkei mitään kuulu, eikä näy.

Ehkä pahin kaikista on metsä. Ensin on sanottava, että muuten en pelkää metsässä liikkua ja kuljen paljon yksin marjassa sekä lenkkeilemässä aivan vieraissakin maastoissa, mutta metsä, jonka halki vei oikotiemme kouluun, on karmiva paikka. Tai ei koko metsä, vaan yksi tietty kohta, josta piti aina koulumatkalla päästä mahdollisimman nopeasti ohi. Paikassa ei ole mitään erityistä, se on aivan tavallista, suomalaista talousmetsää, ei edes kovin synkkää tai vanhaa. Mutta siinä yhdessä kohtaa tulee aina sama olo kuin ladossa ja vinteillä, että siellä puiden seassa on joku, joka tarkkailee. Tunne on voimakas ja todella epämiellyttävä.

Vanhemmilleni en ole koskaan maininnut näistä asioista, mutta kerran asia tuli puheeksi siskoni kanssa. Sisko on minua yli kymmenen vuotta nuorempi, emmekä ole asuneet yhtäaikaa kotitalossamme montakaan vuotta. Kun juttelimme tästä, oli siskokin jo muuttanut pois "kotoa". Hän kuitenkin kertoi kokeneensa täsmälleen samanlaisia tunteita samoissa paikoissa. Minä mainitsin yhden paikan ja hän vuorostaan toisen, kunnes kaikki pelottavat paikat oli mainittu. Ennen kyseistä keskustelua olin laittanut tuntemukseni oman vilkkaan mielikuvitukseni ja herkkyyteni tiliin, mutta kun kuulin, että siskoni oli kokenut aivan samaa täysin ilman minun vaikutustani (en ollut koskaan ennen puhunut asiasta hänelle tai kenellekään), aloin epäillä, etten ehkä olekaan kuvitellut kaikkea.

Joskus olen leikitellyt ajatuksella, että menisin noihin lapsuudenkotini pelottaviin paikkoihin ja odottaisin, tapahtuuko jotain enemmän, mutten ole vielä uskaltanut. Tavallaan olisi kiinnostavaa saada selville kuka tai ketkä mahdollisesti tilalla kummittelevat... Pari vuotta sitten sain selville, että ennen omaa sukuani paikalla oli ollut torppa, jossa asunut perhe oli kuollut johonkin kulkutautiin. Tämä tapahtui siis jo 1800-luvulla. Ehkä heidän henkensä ovat edelleen maisemissa?


Kirjoittanut nimimerkki Maalaistyttö (nuori aikuinen nainen)

17.7.2015




Muita kauhutarinoita, joista voisit pitää

Asuttiin tosiaan tuossa Etelä-Pohjanmaalla, ja sitä taloa kutsuttiin rukousten taloksi. Ensimmäiseksi huomasimme, että ylhäällä olevien pienien vinttikamareiden ilma oli aivan superkylmää. Siellä haisi pahalta ja siellä oli vanhoja vaatteita. Kerran otin sieltä pari henkaria pois, ja kylmä henkäys kävi läpini. Hyi että, heitin ne henkarit sinne huoneeseen ja lukitsin oven. Siellä oli erittäin ahdistavaa olla yksin. Toisekseen, siellä kuului yöllä askelia. Meillä oli tuohon aikaan kaksi saksanpaimenkoiraa, joista toinen tykkäsi nukkua yläkerran portaiden vierellä. Kun askeleet alkoivat, kumpikin koira heräsivät syvimmästäkin unesta ja liikkuivat äidin viereen, eli pois portailta. Koiratkaan eivät tahtoneet enää pysyä ylhäällä.

Sitten oli kissa, joka tuli pihaamme pyörimään aina, kun jotain tällaista tapahtui. Saatoin jättää sen pihaamme, kääntyä minuutiksi pois ja se oli jossain. Meillä oli TOSI iso piha tuohon aikaan.

Sitten, eräänä päivänä olimme erään kaverini kanssa ratsastamassa hiekkatietä ja vilkaisimme metsänreunaan. Siellä oli nainen pitkässä valkoisessa leningissä ja mustilla hiuksilla. Hän heilui siellä kuin kutsuen. Saman tien se kissa ilmestyi taas. Me katsoimme TASAN sekunnin toisiamme, nainen oli hävinnyt, Laukkasimme kotiin ja kerroimme tapahtumasta. Hän uskoi.

En usko, että nainen oli mitenkään sidoksissa taloon, mutta talon henki EI vaikuttanut kovin uskovaiselta.


Kirjoittanut nimimerkki Kokija (nuori nainen)

31.1.2017

78
(328 ääntä)

Muisto

Minulla on eräs outo muisto, tai uni. Muistan että tämä tapahtui/näin tämän unen joskus pienenä ehkä n 2 vuotiaana. Olen ihmetellut miten voin tätä muistaa kun pysyviä muistojahan silloin ei vielä synny. Kuitenkin tapahtuma on tällainen.

Muistan että makaan rattaissa tai jossain muulla pehmeällä ja pian yläpuolelleni kumartuu vanha nainen. Hän hymyilee ystävällisesti, antaa suukon poskelleni ja alkaa laulaa. Laulun myötä nukahdan, viimeinen asia mitä muistan on se että hän haihtuu yläpuoleltani ilmaan ja sanoo pehmeällä äänellä: "mummin pieni enkeli" muuta en tuolta ajalta muista. Muistan että joskus pienenä kuulin jonkun puhuvan minulle hilma mummosta ja kun kysyin kuka hän on äiti selitti että se oli hänen äitinsä joka kuoli puolivuotta ennen syntymääni.

Tunnistan hänet samaksi henkilöksi joka lauloi minulle valokuvista joita meillä on ja kerran kun hyräilin tuon selkeän muistikuvani laulua äiti kysyi kuinka tiedän sen laulun, sillä kukaan ei ollut minulle sitä laulanut, mutta mummini oli kuulemma aina laulanut sitä äidilleni kun tämä oli pieni, tosin äiti ei muistanut laulua ennen kuin hyräilin sitä. Itsekkään en laulun sanoja muista mutta muistan sävelen. Tästä on minulle jäänyt silti lämmin muistikuva


Kirjoittaja on nainen

31.1.2017