Olin perheemme kesämökillä yksin nukkumassa ja edessä oli kesätyön viimeinen päivä. Vanhempani olivat joutuneet lähtemään kaupunkiin, kun isäni sai yllättävän sairaskohtauksen pari päivää aiemmin. Kaikki oli kunnossa, lääkärit sanoivat ja isä oli tarkkailussa. Herään aamulla mökin kamarissa, on jo valoisaa ja makoilen silmät puoliummessa sängylläni. Sitten kuulen keskustelua pirtin puolelta, kuulen poikkeuksellisen selvästi äitini juttelevan siskonsa kanssa, joka asuu muutaman sadan metrin päässä mökistämme. Keskustelu menee näin:

"Miten se voi olla mahdollista että Pekka (isäni) menee kuolemaan tuollaiseen peruna tautiin?" sanoo äitini, valittavalla äänellä.

Hänen sisarensa vastaa siihen jotain ja tuon lauseen jälkeen olen niin hereillään kuin olla voi, loikkaan sängystä pirtin ovelle ja riuhtaisen sen auki. Ei ketään. Ovet lukossa. Koira herää sänkyni vierestä ja katselee minua ihmeissään.

Keskustelu kuului vielä silloin kun olin liikkeellä. Äitini oli sadan kilometrin päässä ja hänen siskonsa kotonaan siinä naapurissa.

Myöhemmin päivällä kesken töiden minulle soitetaan ja ilmoitetaan että isäni on kuollut.

Etiäiseksi tätä kaiketi nimitetään. En koskaan ole herännyt nopeampaa, kuin tuolloin kun tajusin, että mökin pitäisi olla tyhjä. Kaipa tuon jotenkin voi laittaa alitajunnan piikkiin kun se isäukko oli lähtenyt ambulanssilla sieltä mökiltä, vaikka olikin toipumaan päin.

Asuttiin tosiaan tuossa Etelä-Pohjanmaalla, ja sitä taloa kutsuttiin rukousten taloksi. Ensimmäiseksi huomasimme, että ylhäällä olevien pienien vinttikamareiden ilma oli aivan superkylmää. Siellä haisi pahalta ja siellä oli vanhoja vaatteita. Kerran otin sieltä pari henkaria pois, ja kylmä henkäys kävi läpini. Hyi että, heitin ne henkarit sinne huoneeseen ja lukitsin oven. Siellä oli erittäin ahdistavaa olla yksin. Toisekseen, siellä kuului yöllä askelia. Meillä oli tuohon aikaan kaksi saksanpaimenkoiraa, joista toinen tykkäsi nukkua yläkerran portaiden vierellä. Kun askeleet alkoivat, kumpikin koira heräsivät syvimmästäkin unesta ja liikkuivat äidin viereen, eli pois portailta. Koiratkaan eivät tahtoneet enää pysyä ylhäällä.

Sitten oli kissa, joka tuli pihaamme pyörimään aina, kun jotain tällaista tapahtui. Saatoin jättää sen pihaamme, kääntyä minuutiksi pois ja se oli jossain. Meillä oli TOSI iso piha tuohon aikaan.

Sitten, eräänä päivänä olimme erään kaverini kanssa ratsastamassa hiekkatietä ja vilkaisimme metsänreunaan. Siellä oli nainen pitkässä valkoisessa leningissä ja mustilla hiuksilla. Hän heilui siellä kuin kutsuen. Saman tien se kissa ilmestyi taas. Me katsoimme TASAN sekunnin toisiamme, nainen oli hävinnyt, Laukkasimme kotiin ja kerroimme tapahtumasta. Hän uskoi.

En usko, että nainen oli mitenkään sidoksissa taloon, mutta talon henki EI vaikuttanut kovin uskovaiselta.

Minulla on eräs outo muisto, tai uni. Muistan että tämä tapahtui/näin tämän unen joskus pienenä ehkä n 2 vuotiaana. Olen ihmetellut miten voin tätä muistaa kun pysyviä muistojahan silloin ei vielä synny. Kuitenkin tapahtuma on tällainen.

Muistan että makaan rattaissa tai jossain muulla pehmeällä ja pian yläpuolelleni kumartuu vanha nainen. Hän hymyilee ystävällisesti, antaa suukon poskelleni ja alkaa laulaa. Laulun myötä nukahdan, viimeinen asia mitä muistan on se että hän haihtuu yläpuoleltani ilmaan ja sanoo pehmeällä äänellä: "mummin pieni enkeli" muuta en tuolta ajalta muista. Muistan että joskus pienenä kuulin jonkun puhuvan minulle hilma mummosta ja kun kysyin kuka hän on äiti selitti että se oli hänen äitinsä joka kuoli puolivuotta ennen syntymääni.

Tunnistan hänet samaksi henkilöksi joka lauloi minulle valokuvista joita meillä on ja kerran kun hyräilin tuon selkeän muistikuvani laulua äiti kysyi kuinka tiedän sen laulun, sillä kukaan ei ollut minulle sitä laulanut, mutta mummini oli kuulemma aina laulanut sitä äidilleni kun tämä oli pieni, tosin äiti ei muistanut laulua ennen kuin hyräilin sitä. Itsekkään en laulun sanoja muista mutta muistan sävelen. Tästä on minulle jäänyt silti lämmin muistikuva