Kauhutarinat.fi - kauhutarinoita, kummituksia ja spiritismiä

Toissailtana olin yksin kotona (iso kaksikerroksinen omakotitalo), porukat mökillä, minulla oli han moo do -leiri edellisenä päivänä jonka vuoksi jäin kotiin.
Kello lähenteli puoltayötä, ulkona hämärsi jo uhkaavasti.
Laitoin ovet säppiin huolellisesti, myös parvekkeen ovet, sillä itse ainakin pystyn hyppäämään takapihan kaivonkannelta parvekkeen kaiteeseen kiinni roikkumaan ja kapuamaan siitä ylös. Tämäkin kävi mielessä, sitä alkaa kuvitella liikoja kun on yksin tämmösessä lukaalissa...

Sitten se tapahtumien kirjo alkoikin. Kävin vielä keittiössä ottamassa lasillisen fantaa, kun katseeni osui etupihan ajotien päätyyn (etäisyys ikkunasta n. 10 metriä). Monta kertaa aikaisemmin näkemäni mies, joka asuu lähellämme, oli taas talomme edessä. Tuo päälle kuusikymppinen mies on seudullamme kartettu. Kulkee kaiket päivät mustissa hautajaisvaatteissaan ja tykkää katsella muiden pihoihin. Epämääräistä juttu kulkee että olisi yrittänyt tappaa vaimonsa ja tämän lähdettyä, seonnut täysin. Eipä pidä kaikkea uskoa mitä kuulee mutta todistettu on että kyseinen mies on paikkakuntamme hautausmaalla kaivertanut nimikirjaimensa erään naisen hautakiveen, useimmat puhuvat että tuo nainen olisi miehen karanneen vaimon äiti.

Miehen oma piha on siinä mielessä jännä että sinne näkee vain yhdestä aukosta tiheässä pusikossa sen edessä. Tuostakin aukosta näkee ohi kävellessään vain sen saman mitä joka päivä; samat repalaiset lakanat roikkuvat pisimmällä pyykkinarulla mitä olen ikinä nähnyt ja peittävät talon. Joskus 10-vuotiaina uskaltauduimme kaverin kanssa käymään yöllä miehen talon edessä. Näky oli pimeänä talviyönä todella pelottava.. Aavemaisen valkeat lakanat lepattivat narulla talviyön tuulessa, itse talossa oli epämääräisen punainen valo yhdessä ikkunoista. Tämäkin riitti jo siihen että kaverin kanssa juostiin jo karkuun. Samana yönä, noin puolta tuntia myöhemmin, kyseinen mies käveli talomme ohitse, katsellen pihaamme.

Nyt, lähes kuusi vuotta myöhemmin, tuo samainen mies oli taas talomme edessä. En ole varma näkikö hän minua, sillä keittiössä ei ollut valoja kun join siellä mutta minä ainakin näin hänet. Samassa mustassa puvussa kuin ennenkin, hän seisoi ajotiemme päädyssä, katsellen kohti samaa ikkunaa jonka takana minä join fantaa, pulssi vähitellen kohoillen. Kohta mies käveli katua eteenpäin, tullen pääovemme edessä olevalle postinhakureitille. Mieleni teki itse asiassa tässä vaiheessa mennä juttelemaan miehelle, uteliaisuudesta sillä en usko puoliakaan mitä hänestä on sanottu mutta tämä into hiipui kun hän astui pihamme puolelle (!). Siinä hän seisoi laatoituksellamme, katsellen tällä kertaa pääovea kohti. Hyi helvetti sitä paniikin tunnetta, alkoi kädet syyhytä siihen malliin että poliisi tänne ja heti mutta maltoin mieleni, en usko että mies oikeasti vaarallinen on. Vielä noin minuutin verran vahdin miestä ikkunastamme, tuona aikana hän tuli muutamia askelia lähemmäs mutta pysähtyi pian ja kääntyi takaisin, poistui pihaltamme mutta katsoi viimeisen kerran vielä uhkaavan näköisesti keittiön ikkunaa jonka takana minä sitten yritin siinä saada juotua fantaani tärisevin käsin.

Varmistin tämän jälkeen että mies todellakin oli lähtenyt, ja että ovet olivat kunnolla lukossa. Menin alakertaan (mäkeen rakennettu talo, sisäänkäynti ja etupiha yläkerran puolella). Asia ei minua enää hirveän paljoa mietityttäny, kaivoin Rukajärven tien hyllystä ja aloin tapittaa sitä, yrittäen unohtaa koko jutun.

Tiedättehän kun on yksin kotona, ja kun varsinkin yöllä alkaa kuulla ääniä? Tässä vaiheessa kirosin sitä että asun omakotitalossa. Se on vaan niin että vaikka mitään ei oikeasti kuulisi, mieli tekee kepposia ja luulee kuulevansa vaikka mitä. Se on uskomatonta kuinka paljon ääniä voi kuvitella.

Taisi olla legendaarisesti juuri se yön pimein hetki joskus yhden jälkeen, kun ne äänet alkoivat. Rätinän, paukkeen ja perkeleiden yli jotka telkkarista tulivat, kuulin yläkerran käytävän pitkiä mattoja vasten hankautuvia, laahaavia askelia. Pysäytin videon ja laitoin volyymin nolliin ja kuuntelin. Taas ne perkele kuuluivat. Voitte nyt varmaan kuvitella että aiemmin tuona yönä tapahtuneen jälkeen, olin hyvin vainoharhainen ja saatoin kuulla vaikka mitä. Mutta siellä ne perkeleen äänet olivat. Kyllä se laahaaminen jossain vaiheessa loppui, ja kun luulin jo että ne loppuivat, ja otin happea välillä, kuului jotain pahempaa.

Tiedättekö äänen kun äiti tai iskä tulee kotiin töistä? Ovi pamahtaa kiinni, kuuluu pari kopisevaa askelta äidin korkokengistä tai isän kusiluikkareista, sitten kilahtavat auton avaimet pöytää vasten, äänen voimakkuus siitä riippuen kuinka kusinen työpäivä oli ollut.

Kuulosti lähinnä siltä kuin isä olisi saanut potkut töistä, naarmuttanut autoaan kotimatkalla ja tullut kotiin niin vittuuntuneena kuin mahdollista. Mutta isä ja äiti olivat mökillä, satojen kilometrien päässä, jos ei isä niin kukas sitten?

Tämä oli koko yön kusisin vaihe, istua paska jäykkänä tv-huoneessa ja odottaa että joku tulee sisään. Kyllä ne äänet sitten taas loppuivatkin. Odotin arviolta viisi minuuttia että jotain uutta kuuluisi, mutta kun ei (nyt saa nauraa), aloin etsiä jotain kättä pitempää.

Harmikseni nunchakuni olivat yläkerrassa, joten jouduin tyytymään krokettimailan varteen jonka nappasin alakerran eteisen nurkasta. Ja nyt olen tosissani, minua ei ole ikinä pelottanut niin paljoa kuin sinä yönä, näytin todennäköisesti sen verran naurettavalta kuin mahdollista vain on kun hiippailin alakerrassa vähän alle metri puutavaraa kädessäni, odottaen jotain psykopaattia nurkan takaa joka sekunti. Metri metriltä etenin ja "varmistin" alakerran, sitte tulinkin yläkerran rappusiin. Ylhäällä oli pimeää mutta riemukseni sainkin sinne valot alakerran katkaisijasta. Tutkin paska jäykkänä yläkerrankin, löytämättä mitään, edes pahamaineisen kirjastohuoneen nojatuolin takaa. Menin sitten vain takaisin alakertaan, tv-huoneeseen. Laitoin leffan pyörimään, äänet KOVALLE. Toisella silmällä valvoin huoneen ovea. Aloin siinä sitten odottamaan aamunkoittoa. Tekstasin tilanteestani kaverilleni joka sai kuulemma elämänsä *REPS* TM:t. Kuulostin kuulemma niin vainoharhaiselta kuin vain mahdollista.

Aamu tuli sitten lopulta ja pystyin nukahtamaan, ja heräsinkin vielä.

Koko jutussa ei ollut mielestäni mitään muuta yliluonnollista kuin että miten ihmisen mieli voi tuottaa niinkin yksityiskohtaisen äänen kuin "Iskä tulee kotiin"?
Kaikki oli niin todellisen kuuloista kuin vain olla voi. Kiroan isot omakotitalot, hullut naapurit sekä oman liian tuotteliaan mielikuvitukseni.
Toivon että ymmärrätte tilannettani, olinhan sentään juuri nähnyt tunkeilijan pihallamme. Sen vielä uskon että erehdyn kuulemaan talon normaalit taustaäänet laahaavina askelina, mutta kieltäydyn uskomasta sitä että oma mielikuvitus voisi tuottaa jotain jälkimmäisen äänen tapaista. Joka voi tarkoittaa vain yhtä asiaa...
Joku todella oli talossani.


28.9.2014




Muita kauhutarinoita, joista voisit pitää

Asuttiin tosiaan tuossa Etelä-Pohjanmaalla, ja sitä taloa kutsuttiin rukousten taloksi. Ensimmäiseksi huomasimme, että ylhäällä olevien pienien vinttikamareiden ilma oli aivan superkylmää. Siellä haisi pahalta ja siellä oli vanhoja vaatteita. Kerran otin sieltä pari henkaria pois, ja kylmä henkäys kävi läpini. Hyi että, heitin ne henkarit sinne huoneeseen ja lukitsin oven. Siellä oli erittäin ahdistavaa olla yksin. Toisekseen, siellä kuului yöllä askelia. Meillä oli tuohon aikaan kaksi saksanpaimenkoiraa, joista toinen tykkäsi nukkua yläkerran portaiden vierellä. Kun askeleet alkoivat, kumpikin koira heräsivät syvimmästäkin unesta ja liikkuivat äidin viereen, eli pois portailta. Koiratkaan eivät tahtoneet enää pysyä ylhäällä.

Sitten oli kissa, joka tuli pihaamme pyörimään aina, kun jotain tällaista tapahtui. Saatoin jättää sen pihaamme, kääntyä minuutiksi pois ja se oli jossain. Meillä oli TOSI iso piha tuohon aikaan.

Sitten, eräänä päivänä olimme erään kaverini kanssa ratsastamassa hiekkatietä ja vilkaisimme metsänreunaan. Siellä oli nainen pitkässä valkoisessa leningissä ja mustilla hiuksilla. Hän heilui siellä kuin kutsuen. Saman tien se kissa ilmestyi taas. Me katsoimme TASAN sekunnin toisiamme, nainen oli hävinnyt, Laukkasimme kotiin ja kerroimme tapahtumasta. Hän uskoi.

En usko, että nainen oli mitenkään sidoksissa taloon, mutta talon henki EI vaikuttanut kovin uskovaiselta.


Kirjoittanut nimimerkki Kokija (nuori nainen)

31.1.2017

78
(328 ääntä)

Muisto

Minulla on eräs outo muisto, tai uni. Muistan että tämä tapahtui/näin tämän unen joskus pienenä ehkä n 2 vuotiaana. Olen ihmetellut miten voin tätä muistaa kun pysyviä muistojahan silloin ei vielä synny. Kuitenkin tapahtuma on tällainen.

Muistan että makaan rattaissa tai jossain muulla pehmeällä ja pian yläpuolelleni kumartuu vanha nainen. Hän hymyilee ystävällisesti, antaa suukon poskelleni ja alkaa laulaa. Laulun myötä nukahdan, viimeinen asia mitä muistan on se että hän haihtuu yläpuoleltani ilmaan ja sanoo pehmeällä äänellä: "mummin pieni enkeli" muuta en tuolta ajalta muista. Muistan että joskus pienenä kuulin jonkun puhuvan minulle hilma mummosta ja kun kysyin kuka hän on äiti selitti että se oli hänen äitinsä joka kuoli puolivuotta ennen syntymääni.

Tunnistan hänet samaksi henkilöksi joka lauloi minulle valokuvista joita meillä on ja kerran kun hyräilin tuon selkeän muistikuvani laulua äiti kysyi kuinka tiedän sen laulun, sillä kukaan ei ollut minulle sitä laulanut, mutta mummini oli kuulemma aina laulanut sitä äidilleni kun tämä oli pieni, tosin äiti ei muistanut laulua ennen kuin hyräilin sitä. Itsekkään en laulun sanoja muista mutta muistan sävelen. Tästä on minulle jäänyt silti lämmin muistikuva


Kirjoittaja on nainen

31.1.2017